Euroopan valtioiden suurten maantieteellisten löytöjen ja siirtomaavalloitusten myrskyisät ajat vaativat uusien oikeudellisten doktriinien syntymistä, jotka toimisivat vakavana perusteena kiistanalaisten kysymysten ratkaisemiseen, jotka syntyivät kahden tai useamman valtion etujen törmäyksessä. Kauan odotettu vastaus merenkulun tarpeisiin muodostettiin oikeusperiaatteiksi, joista ”avomereä” pidetään tärkeimpänä. Tämän käsitteen esitteli ensimmäisen kerran 1700-luvulla hollantilainen tutkija Hugo Grotius (Hugo de Grootu). Ja kuten I. V. Lukshin myöhemmin oikein huomautti, tulevaisuudessa se sai kattavan luonteen ja navigointivapaus perustuu edelleen siihen.
Käsite "avoin meri"
Alueiden ja vesialueiden ulkorajojen ulkopuolelta peräisin olevia valtavia merialueita ja valtameriä kutsutaan yleisesti ”avomereksi”. Huolimatta siitä, että näiden vesialueiden tietyillä osilla on erilaiset oikeusjärjestelmät, niillä on sama oikeudellinen asema: nämä alueet eivät kuulu minkään valtion suvereniteettiin. Avoimen meren vapauttaminen yksittäisen maan tai valtioryhmän itsemääräämisoikeuden vaikutuksesta oli tärkeä osa historiallista prosessia, jonka myötä tunnustettiin jokaisen kansan oikeus vapaasti käyttää puolueetonta tilaa.
Siksi avoin meri on meren osaa (valtameriä), joka on kaikkien valtioiden yhteisen käytön alaisena heidän täyden tasa-arvonsa perusteella. Aavan meren toiminta perustuu yleisesti hyväksyttyyn oletukseen, jonka mukaan missään valtiossa ei ole oikeutta vahvistaa sääntöään avomeren alueilla ja niiden yläpuolella olevassa ilmatilassa.
Historiasta
”Merivapauden” käsitteen muodostuminen rannikkoalueen ulkopuolelle määräytyi XV – XVIII vuosisatojen aikana, kun kahden feodaalivallan, joka jakoi meren avoimet tilat keskenään - Espanjan ja Portugalin, kanssa kamppailu kärsi valtioiden kanssa, jotka ottivat kapitalistisen tuotannon ensimmäiset askeleet - Englannin, Ranskan, myöhemmin Hollannin. Tällä hetkellä kehitettiin perusteita avomeren vapauden käsitteelle. Alan idean johtaja ja asianajaja Hugo de Groot esitti ”Free Sea” -esitteen (1609) perusteellisimmin. Myöhemmin sveitsiläinen tutkija E. Wattel onnistui kehittämään hollantilaisten lakimiesten opetuksia julkaisussa ”Kansakuntien laki” (1758).
Aavan meren vapauden periaatteen omaksuminen kansainvälisessä oikeudessa on seurausta taloussuhteiden maiden tarpeesta, uusien markkinoiden ja raaka-aineiden lähteiden etsinnästä. Tämän määräyksen lopullinen ratifiointi tapahtui XVIII vuosisadan lopulla. Neutraalit maat, jotka kärsivät meritaisteluista ja kärsivät vakavia taloudellisia menetyksiä, puolsivat merenkulun vapautta. Niiden intressit perusteltiin selvästi Ranskassa, Englannissa ja Madridissa osoitetussa Venäjän julistuksessa vuonna 1780. Siinä Venäjän hallitus, joka asetti merenkulun ja kaupan vapauden perustan avomerellä, ilmoitti puolueettomien maiden oikeudesta soveltaa asianmukaista suojaa vastoin näitä säätiöitä.
1800-luvun alussa melkein kaikki valtiot tunnustivat meren vapauden periaatteen. On huomattava, että vakava este sen maailmanlaajuiselle hyväksymiselle oli Iso-Britannia, joka usein väitti täydellisen ylivallan avoimilla vesillä.
Kansainväliset oikeusperiaatteet
1900-luvun avomeren oikeudellinen asema määritettiin ensimmäisen kerran Geneven konferenssissa vuonna 1958. Osallistujamaiden kokousten jälkeen tehdyn kansainvälisen sopimuksen 2 artiklassa todettiin, että avomeren vesillä kaikilla valtioilla on yhtäläinen oikeus merenkulun, lentojen, kalastuksen, vapaan luonnonvarojen louhinnan vapauteen ja merenalaisten viestintäkaapeleiden ja putkistojen reittien asettamiseen.. Lisäksi painotettiin, että missään valtiossa ei voi olla vaatimuksia tietyille aavan meren alueille. Tämä lausunto vaatii tarkentamista, koska valtiot eivät voineet päästä täysin yksimielisyyteen avomeren tiettyjen osien oikeudellisesta asemasta.
YK: n merioikeuskonferenssissa 1982 valtiot pystyivät pääsemään sopimukseen useista kiistanalaisista kysymyksistä, minkä jälkeen päätösasiakirja allekirjoitettiin. Hyväksytyssä yleissopimuksessa korostettiin, että avomeren käyttövapaus toteutetaan vain kansainvälisen oikeuden vakiintuneiden normien mukaisesti. Itse vapaa käyttö johtuu valtioiden tietyntyyppisten toimien kohtuullisen yhdistelmän tarjoamisesta, jossa niiden olisi otettava huomioon muiden avomeren käytön osallistujien mahdolliset edut.
Nykyisessä todellisuudessa avomeren vapauden periaate on luotettava oikeussääntö rannikkovaltioiden yrityksille laajentaa suvereniteettiaan merialueille aluevesien vahvistettujen rajojen ulkopuolella.
Kansainvälinen merenpohja-alue
YK: n vuoden 1982 merioikeusyleissopimuksessa määrättiin myös kansainvälisestä merenpohja-alueesta, joka aiemmin oli ollut olennainen osa avomerta. Pohjan hyödyntämismahdollisuudet ovat avanneet, mikä johti keskusteluun sen erityissäännöstä. Termi "alue" tarkoittaa meren ja valtameren pohjaa, niiden suolistoa kansallisen lainkäyttövallan rajojen ulkopuolella. YK: n peruskirjassa ja muissa kansainvälisen oikeuden säännöissä päätettiin, että merenpohjassa toteutettavien toimien ei pitäisi koskea avomeren tai niiden yläpuolella olevan ilmatilan oikeudellista asemaa.
Merenpohjan alue, kuten avomere, on ihmiskunnan yhteinen perintö, joten kaikki pohjan tilat ja kaikki sen suolet kuuluvat koko ihmisyhteiskuntaan. Siksi kehitysmailla on täysi oikeus saada osa tuloista, joita muut valtiot ansaitsevat merenpohjan mineraalivarojen kehittämisessä. Yksikään maa ei voi väittää käyttävänsä suvereniteettiaan ja käyttävänsä sitä mihinkään alueen osaan tai sen resursseihin, eikä sillä ole myöskään oikeutta soveltaa mitään sen osaa. Vain valtuutettu hallitustenvälinen merenpohjajärjestö voi tehdä sopimuksia valtioiden tai tiettyjen yritysten kanssa, jotka haluavat harjoittaa toimintaa tällä alueella, ja se varmistaa myös näiden toimien valvonnan tehdyn sopimuksen mukaisesti.
Laivan oikeudellinen asema aavalla merellä
Merenkulkuvapaus määrää, että jokaisella valtiolla, sekä rannikkoalueella että ilman merta, on oikeus saada sen lipun alla purjehtivat alukset purjehtimaan aavalla merellä. Aluksella on sen maan kansallisuus, jonka lipun alla sillä on oikeus purjehtia. Tämä tarkoittaa, että jokaisella avomerellä kyntävällä aluksella on oltava rekisteröintimaansa tai kansainvälisen järjestön lippu. Edellytykset ja menettely lipun myöntämiselle alukselle ja sen oikeus purjehtia tätä lippua eivät ole kansainvälisen oikeudellisen sääntelyn alaisia, ja ne liittyvät valtion sisäiseen toimivaltaan, jossa ne on rekisteröity asianmukaisilla asiakirjoilla.
Lippun esittäminen ei ole muodollista tekoa, ja se asettaa kansainvälisen oikeuden mukaisesti valtiolle tietyn vastuun. Erityisesti se tarkoittaa pätevää todellista suhdetta valtion ja aluksen välillä. Valtion velvollisuutena on myös harjoittaa teknistä, hallinnollista ja sosiaalista valvontaa lipun alla purjehtiviin aluksiin. Alukselta puuttuu mahdollisuus hakea tarvittaessa suojaa valtiolta tai kansainväliseltä organisaatiolta, jos sen navigointi tapahtui eri lippujen alla tai ilman lippua.
Oikeus puuttua asiaan
Jos laittomaan toimintaan osallistuva alus sijaitsee aavalla merellä, tässä tapauksessa vuoden 1958 ja 1982 yleissopimuksissa määrätään sota-alusten interventioista, joilla on oikeus avoimilla vesillä tarkastaa ulkomaisen lipun alla oleva alus, jos on syytä uskoa harjoittavan merirosvousta, orjakauppaa, luvaton radio- ja televisiolähetys tai aluksen pysäyttäminen, syytteeseenpano-oikeuden käyttäminen. Tukitoimenpiteitä säädetään myös tilanteissa, joissa aluksella ei ole nostettu lippu tai se käyttää muun kuin maan omaa lippua tai jolla on sama kansallisuus kuin sota-aluksella, mutta vältetään lipun nostaminen. Lisäksi puuttuminen on sallittua vakiintuneiden kansainvälisten sopimusten nojalla.
On lisättävä, että sotilasaluksilla ja julkisen palvelun aluksilla on aivan merellä täysi eheys valtion, ei vain lippuvaltion, toimivaltaan.
Piratismi ja aseellinen ryöstö
Piratismi aavalla merellä ei ole historiaa, joka on uppoutunut unohdukseen, mutta ongelma, joka huolestuttaa maailmanyhteisöä nykyään melko paljon, ja kaikki siihen liittyvät kysymykset ja aseelliset ryöstöt merellä ovat erityisen tärkeitä. Ensinnäkin tämän ongelman vakavuutta kasvattaa merirosvojen aktiivinen toiminta eri puolilla maailmaa, mutta sitä pahentaa entisestään se, että piratismi on liittynyt sellaisiin laittomiin tekoihin kuin kansainvälinen terrorismi, aseiden ja huumeiden salakuljetus ja muut vaaralliset elementit.
Merkittävä panos merirosvojen torjuntaan annettiin vuonna 1982 tehdyllä yleissopimuksella, joka julisti, että avomeren vedet ovat neutraaleja ja varattu vain rauhanomaisiin tarkoituksiin. Hän vahvisti minkä tahansa valtion sota-aluksen oikeuden keskeyttää ryöstöksi epäillyn aluksen navigointi. Sota-aluksella on valta pidättää merirosvolaivat ja suorittaa kaikki tämän yleissopimuksen määräyksissä määrätyt toimenpiteet.
