Keskittäminen ja hajauttaminen ovat kaksi hallintojärjestelmää. Ensimmäisen käsitteen puitteissa säädetään, että valtion viranomaiset osallistuvat julkisen elämän yleiseen sääntelyyn. Tämän lisäksi hän pyrkii ohjaamaan alueellisten viranomaisten toimintaa ja alistamaan hänen välittömän vaikutuksensa alueellisen elämän moniin tai kaikkiin näkökohtiin. Hallinnon hajauttaminen merkitsee paikallis- ja osavaltion viranomaisten erottamista toisistaan. Tämä käsite liittyy jonkin verran käsitteeseen "itsehallinto", mutta se ei ole identtinen sen kanssa. Hajauttaminen on laajempi käsite, kun otetaan huomioon se, että se tarjoaa alueiden täydellisen autonomian, liittovaltion järjestelmän. Lisäksi itsehallinto edellyttää pakollista riippuvuutta yhdestä lainsäädäntövallasta. Samanaikaisesti tällainen ilmiö on sallittua vain yhdessä valtion osassa, yhdellä tai useammalla sen alueella.
Alun perin keskittämisellä ja hajauttamisella oli erilainen kehitys ja jakautuminen koko alueella. Koska viestintäreittejä ei ole riittävästi, oli mahdotonta lisätä johdonmukaisesti valtion valtaa ja myöhemmin jakaa sen vaikutukset maan kaikkiin puoliin. Tämän lisäksi tietty osa väestöstä, joka edustaa hallitsevia piirejä, halusi sitä. Yhtenäistä sääntelyjärjestelmää muodostettaessa viranomaiset näkivät poliittisen ja taloudellisen keinon massojen hyödyntämiseen.
Keskittäminen ja hajauttaminen eristettiin muinaisissa sortavissa valtioissa. Joten viranomaiset nimittivät satrappeja (hallitsijoita) erillisissä maakunnissa, vaativat joukkoja ja rahaa heiltä. Samalla viranomaiset eivät voineet valvoa toimintaansa. Alueidensa hallitsijoilla oli lähes täydellinen itsenäisyys.
Keskittäminen ja hajauttaminen Rooman valtakunnassa olivat jonkin verran tasapainossa. Huolimatta autokraattisesta järjestelmästä ja siitä, että maakunnat muodostettiin vain yhtenäisen valtionvallan ylläpitämiseksi, valtio tunnusti itsehallinnon kaupungeissa ja maakunnissa.
Rooman valtakunnan kaatumisen jälkeen koko Euroopassa (Bysanttia lukuun ottamatta) poliittisessa järjestelmässä ei ollut keskittymistä. Tämä oli ominaista monille tuolloin valtioille. Feodaalijärjestelmässä ei myöskään ollut ehtoja keskusjärjestelmän muodostumiselle. Yhdessä tämän kanssa kehittyvä kuninkaallinen valta pyrki siihen. Esimerkiksi Ranskassa hän saavutti suurimman menestyksen. Myöhemmin Ranskan monarkian periaatteet muodostivat tasavallan perustan. Mutta Ranskan tasavallan valtiojärjestelmässä käytetään myös suvereniteetin periaatetta. Johdon viranomaiset ovat kuitenkin yhden valtion viranomaisen valvonnassa. Samanaikaisesti itsehallinto on täällä alikehittynyttä.
Johdonmukainen keskittäminen tuli mahdolliseksi vasta 1800-luvulla. Tänä aikana muodostettiin suotuisat olosuhteet, etenkin viestintälinjat syntyivät ja olivat hyvin kehittyneitä, puhelin ja posti toimivat oikein.
On huomattava, että tietyt valtion rakenteet voivat ominaisuuksiensa suhteen olla olemassa vain keskitetysti hallinnoitaessa. Näitä rakenteita ovat armeija, kansainvälinen kauppa, merivoimat ja muut. Viestintävälineet (puhelin, posti), viestintälinjat (rautatiet) eivät myöskään voi olla menettämättä tarjottuja viranomaisille, joiden toimivalta ulottuu pienelle alueelle. Näiden alueiden olemassaolo ja kehitys vaativat rahoitusta, jonka hallinnointi tapahtuu yhden periaatteen, yhden vallan mukaisesti.
