Ekosysteemien kestävyys on yksi merkittävimmistä ympäristötilan indikaattoreista. Se edustaa koko ekologisen järjestelmän ja sen komponenttien kykyä vastustaa menestyksekkäästi ulkoisia negatiivisia tekijöitä, säilyttäen samalla sen rakenteen lisäksi myös toiminnot. Vakavuuden tärkein ominaisuus on syntyvien värähtelyjen suhteellinen vaimennus. Samankaltaista kykyä tutkitaan tiiviisti ihmisen tekijöiden vaikutusten määrittämiseksi.
Ekosysteemien kestävyyden käsite on usein synonyymi ympäristön kestävyydelle. Kuten kaikki muutkin luonnon ilmiöt, koko ekosysteemin olemuksella on taipumus tasapainottua (biologisten lajien tasapaino, energian tasapaino ja muut). Siten erityinen rooli on itsesääntelymekanismilla.
Tämän prosessin päätavoite on monien elävien organismien sekä elottomien esineiden rinnakkaiselo rajoittaen ja sääteleen kunkin lajin runsautta. Ekosysteemin kestävyys taataan väestön täydellisen tuhoamisen puutteella. Nykyisen lajien monimuotoisuuden ansiosta jokainen edustaja voi ruokkia useissa muodoissa, pysyen alemmalla troofisella tasolla. Siten, jos lajin runsaus vähenee merkittävästi ja on lähellä tuhoamiskynnystä, voit "siirtyä" toiseen yleisempaan elämänmuotoon. Tässä ovat ekosysteemien kestävyystekijät.
Kuten aiemmin mainittiin, ympäristön kestävyyttä pidetään synonyyminä kestävyydelle. Tämä ei ole sattumaa. Ympäristön säilyttäminen vakaassa tilassa on mahdollista vain, jos dynaamisen tasapainon lakia ei rikota. Muutoin paitsi luonnollisen ympäristön laatu voi myös vaarantaa luonnollisten komponenttien kokonaisuuden.
Dynaamisen sisäisen tasapainon lain tarjoama ekosysteemin vakaus riippuu myös suurten alueiden ja komponenttien tasapainosta. Nämä käsitteet ovat ympäristöjohtamisen perustana. Lisäksi olisi kehitettävä erityisiä ympäristön suojelemiseksi tarkoitettuja toimenpiteitä, ottaen huomioon edellä mainitut lait ja tasapainot.
Ekosysteemin joustavuus voidaan myös edustaa ekologisena tasapainona. Se on elävien järjestelmien erityinen ominaisuus, jota ei loukata edes altistuessaan monille ihmisen toiminnan aiheuttajille. Uusien alueiden kehittämishankkeita kehitettäessä on otettava huomioon laajasti ja intensiivisesti käytettyjen maa-alueiden suhde esitetyllä alueella. Ne voivat olla erilaisia kaupungistuneita komplekseja, niittyjä karjan laiduntamiseen, säilyneiden luonnonmetsien vyöhykkeitä. Alueiden irrationaalinen kehitys voi aiheuttaa merkittäviä vahinkoja sekä tämän alueen ekologialle että koko luonnon ekosysteemille.
